Erään porotilalla vierailleen tarina

Edellisenä yönä on satanut useamman sentin lunta. Joulukuinen pakkanen nipistelee hienoisesti poskipäitä, mutta minä olen varautunut keliin pukeutumalla mahdollisimman lämpimästi. Juuri niin kuin porotilalliset ovat ohjelmaa varatessani minua ohjeistaneet. Olen pääsemässä elämäni ensimmäistä kertaa poroajelulle ja minulla on retkestä suuret odotukset. Varasin ohjelmani puhelimitse suoraan porotilalta paria päivää aiemmin, ja minulle jäi puhelusta lämmin ja miellyttävä olo. Aivan kuin olisimme tunteneet tämän varaustani vastaanottaneen, Anu-nimisen porotilan emännän kanssa aina. Hän jutteli kiireettömästi omintakeisella murteellaan ja puhelun aikana sovimme myös, että hän varaa puolestani taksikyydin, jonka maksan ohjelman yhteydessä tilalla.


Taksista noustessani saan porotilan pihamaalla vastaan pienen ruskean koiran. Tunnistan tämän ystävällisen luontokappaleen Lapin porokoiraksi ja kyykistyn tervehtimään sitä. Lyhyen tutustelun jälkeen koira kääntyy yllättäen kannoillaan ja katoaa takaisin omiin askareihinsa. Pian näen hämärästä hiipivän hahmon, joka tervehtii minua kuuluvalla äänellä jo hyvissä ajoin ennen kohtaamista. Mies esittelee itsensä Janiksi, ja kertoo olevansa tilan isäntä. Hänellä on jalassaan hauskannäköiset valkoiset porotossut, joita hän nimittää valkkonutukkaiksi. Ihastelen nutukkaita ääneen ja nappaan pari kuvaakin. Jani kehuu nutukkaiden olevan maailman lämpimimmät kengät eritoten silloin, kun sukan sijasta lämmikkeenä käyttää heinää.

     


Porotila näyttää satumaiselta punaisen aamuruskon värjäämänä. Pakkaslumi narskuu jalkojen alla, kun kävelemme halki pihamaan kohti hämärässä odottavaa pororaitoa. Muuten joka puolella on hiiren hiljaista. Kun pääsemme lähemmäs poroja, huomaan, että raidon vieressä seisoo muutama muukin porotilavierailija. Samalle retkelle on osallistumassa minun lisäkseni aasialainen pariskunta sekä hollantilainen, kolmihenkinen perhe. Vuoraudumme pororekiin paksujen huopavilttien alle ja retkemme voi alkaa. Vedän keuhkot täyteen raitista ilmaa ja virittäydyn kaikilla aisteillani sopivaan tunnelmaan. Pororaito liukuu vaivattomasti lumella ja ilmassa soi keulaporon kellon kilinä. Lyhyen matkanteon jälkeen hollantilaismies kyselee raidon viimeisestä reestä, onko porojen jaloissa jotain vialla, koska hän kuulee niiden naksuvan. Minä olen kiinnittänyt hetkeä aiemmin huomion samaan asiaan, mutta olen arvellut sen olevan poroille luontaista ja kuuluvan asiaan. Jani huikkaa keulareestä, että porojen jalat naksuvat, jotta ne kuulevat toisensa, eivätkä joudu erille tokasta pimeässäkään. Pitkän aikaa keskityn kuuntelemaan naksuntaa ja seuraamaan edellä kulkevan poron hämmästyttävän tarkkaa jalkatyöskentelyä ennen kuin huomaan lumisen kynttiläkuusimetsän kauneuden ja päätän kaivaa kameran esiin.


 

Kynttiläkuusimetsän reunalta avautuu häkellyttävän kaunis tunturimaisema. Kaukana jängällä seisoo kaksi naarasporoa kaivamassa itselleen ruokaa paksun lumipeitteen alta. Ne seuraavat raitomme matkaa silmä kovana, ennen kuin päättävät, että olemme harmittomia ja he voivat kaikessa rauhassa jatkaa kiekeröiden kaivamista. Olen kuullut, että talvella poro kaivaa lumipeitteen alta pääosin jäkälää, mutta kesällä se on kaikkiruokainen ja sille kelpaa melkeinpä mikä tahansa vihreä. Tunnin mittaisen rekiajelun jälkeen tunnen oloni raukeaksi ja oloni on sellainen, kuin olisin saanut nukkua vuorokauden mittaiset yöunet pumpulinpehmeässä prinsessasängyssä ilman huolia huomisesta. Palatessamme takaisin porotilalle, juttelemme ajoporojen äärellä Janin kanssa poroista ja poromiehen elämästä. Jani kertoo meitä palvelleiden ajohärkien nimet, ja kuvaa erikseen jokaisen härjän luonteenpiirteitä hauskalla tavalla. Minusta on hellyttävää huomata, että ajohärjät eivät ole poromiehelle pelkästään työkavereita, vaan ne näyttävät myös olevan tärkeitä ja arvostettuja perheenjäseniä.


Ennen odotettua kahvihetkeä piipahdamme vielä kotiporojen aitauksessa, jossa minä tunnen olevani maailman suosituin tyttö. Minut on piiritetty kahdentoista pikkuporon voimin ja seison huvittuneena ringin keskellä tarjoilemassa uusille ystävilleni jäkälää pienestä juuttisäkistä. Vasat näyttävät silminnähden onnellisilta puputtaessaan muhkeita jäkäläkasoja kädestäni. Kun ne keskittyvät syömiseen, minulla on mahdollisuus rapsuttaa niiden korvantauksia ja kokeilla miltä niiden karva tuntuu sormien välissä. Olen aina kuvitellut, että poronkarva on paksua ja karkeaa, mutta se osoittautuukin yllättävän pehmeäksi ja hienoksi. Jani kertoo karvan olevan sisältä ontto, jonka vuoksi se eristää hyvin lämpöä ja poro tarkenee kovissakin pakkasissa. Vasat ovat kerta kaikkiaan niin suloisia, että niiden touhuja voisi seurata tunnista toiseen kyllästymättä. Kun jäkäläsäkki on koluttu loppuun, jätämme hyvästit pienille vasoille ja astelemme Janin perässä lämpimään kotaan.

 

Kota osoittautuu luultua isommaksi ja sisällä tuoksuu jotenkin huumaavalta. Tuoksussa on häivähdys savua, maarianheinää ja tervaa. Tarjoilupöydän takana hääräilee pieni tumma nainen, joka ottaa meidät vastaan iloisesti tervehtien ja kysellen kuinka poroajelumme sujui. Minä, aasialaispariskunta ja hollantilaisperhe kiittelemme ja ylistämme retkeämme yhteen ääneen naisen jo kaadellessa meille höyryävänkuumaa pannukahvia valmiiksi kuppeihin. Nainen osoittautuu porotilan emännäksi Anuksi, jonka kanssa olen aiemmin käynyt miellyttävän keskustelun puhelimessa. Aasialaisilla on herännyt matkan aikana monta kysymystä, joihin Anu vastailee tottuneen oloisesti. Kahvikupposen äärellä kiinnitän huomiota, että hänen kertomuksensa koostuvat pienen pienistä, yksittäisistä tarinoista ja hänellä on hyvin henkilökohtainen ote tarinoittensa kertomiseen. Tarinoitten lomassa hän heijastaa videotykillä kodan seinälle valokuvia, ja minä koen olevani etuoikeutettu saadessani kurkistaa heidän perhealbumiinsa. Olisipa mielenkiintoista saada tutustua heidän arkeensa paremminkin. Se poikkeaa varmasti mielettömän paljon omastani pääkaupunkiseudun vilskeessä.


Yllättäin Anu nostaa pöydältä suuren poronnahkarummun, ja kysyy saako hän joikata. Kuten arvata saattaa, meistä kukaan ei kiellä häntä tekemästä sitä ja pian hän asettuukin rumpu sylissään tulisijan äärelle ja antaa äänen tulla. Rummussa on valtavan voimakas, kumea ääni ja se kulkee käsi kädessä naisen puhtaan ja herkän lauluäänen kanssa. Joiku osoittautuu valtavan monimutkaiseksi ja kuuntelen haltioituneena kun hän antaa joiun kasvaa äärimmäisen kiehtovaksi äänimaailmaksi vaihdellen luontevasti sävelkorkeutta, tempoa sekä tahtia. Minä liikutun jostakin syystä niin, että minun on vaikea pidätellä kyyneleitä. Joiun päätyttyä vakuutan hänelle nauraen, että itken silkasta hyvästä olosta, enkä suinkaan siitä, että hänen joikaamisensa olisi kehnoudessaan pahoittanut minun mieleni. Huomaan, että hollantilaisnainen pyyhkii vaivihkaa kostuneita silmiään leveän hymyn lomassa. Minulla olisi paljon kysyttävää, mutta liikutukseltani en voi hetkeen puhua mitään vaan keskityn tuijottelemaan liekkien vikkelää tanssia ja nautin täysin rinnoin niiden hohkaamasta lämmöstä. Saan kuitenkin hetkeä myöhemmin tilaisuuden kysellä mieltä askarruttavia asioita ja kuulen muun muassa nykysaamelaisesta arjesta, saamelaisesta muinaisuskonnosta hauskan porotietouden lisäksi. Enpä olisi ikinä arvannutkaan, että poron sarvi on maailman nopeiten kasvava luuaines.


Minä en millään malttaisi vielä lähteä tilalta, mutta pian Anu kertoo, että taksi on saapunut noutamaan minua ja on aika lähteä palatakseen taas uudelleen. Ennen lähtöä nappaan hyllystä porosäilykepurkin kotiin viemisiksi sekä paikallisen käsityötaitajan neulomat sukat, joissa on lukuisia herkullisen värisiä raitoja toinen toisensa kyljessä. Ostostelun jälkeen Anu saattaa minut kodan ovelle ja kättelemme vielä lähtiäisiksi. Hän seisoo ovisuussa vilkuttamassa vielä silloinkin kun taksi jo kaartaa pois pihalta. Lupaan kertoa onnistuneesta päivästäni ainakin sadalle tutulleni, ja painottaa, että joka ainoan suomalaisen pitäisi vähintään kerran elämässään vierailla näiden vieraanvaraisten, nuorten porotilallisten luona. Itse aion palata vielä moneen kertaan.